On se jännää, että nykymaailmassa pitää pitää suunsa visusti supussa jos vähänkin tulkitsee maailmaa ‘negatiivisesti’.  Se on ymmärrettävää - eihän ihmisiä saa tieten tahtoen ahdistaa. Tulee ymmärtää, että maailmaa ei niinkään tarvitse tulkita tai oivaltaa, vaan on syytä pitää kaikenlaista kesäteatteria ‘arkisena todellisuutena’. Mutta mitä ‘tälle’ kaikelle voi tehdä? Tuskin mitään. Ja onko todellisuuden jakaminen erilaisiin lohkoihin hyvä vaihtoehto? Blaah! On sopeuduttava, koska muuta ulospääsyä ei ole. On enemmän kuin terveellistä ymmärtää, että vaikka suunsa avaa ja oman mittapuun mukaan puhuu tärkeistä asioista, ei se silti liikuta suuntaan tai toiseen. Sinussa itsessäsi on vikaa, ei niinkään maailmassa, jota havannoit.

Ahdistavuus on sinänsä pelottavaa, koska ahdistus ei ole pääpointti. Pääpointti on se, että se on matka kohti laajempaa tietoisuutta. Se on pysäkki, jossa nähdään asioita, joille ennen on ollut sokea. Kun ahdistavuus poistetaan, poistetaan myös ongelman ydin. Se lakaistaan maton alle ja niin voimme taas elää terveellisesti ja hyvin. Sokeus on palvotuin hyveeni, niin kuin laulussa lauletaan.

Ahdistukseni sinällää ei ole ongelma itselleni; sillä on paljon enemmän positiivisia ominaisuuksia ja se kuuluu olennaisena osana elämään. Ongelma se on muille ihmisille, sillä kukaan ihminen ei halua katsoa peiliin.

Toisaalta nämä ahdistavat havainnot vaikeuttaa ihmisten kanssa kommunikointia ja tiettyyn pisteeseen päästyään ei ole palaamista takasin. Uusien asioiden oppiminen on helppoa, mutta opitun asian unohtaminen on mahdotonta. Paluuta takaisin ei yksinkertaisesti ole, joten opettelen suhtautumaan itseeni kevyemmin. Mutta minun ‘kevyteni’ tarkoittaa varmasti monelle ‘raskautta’, mutta tällainen yksinkertaisesti olen. Ei sille ole mitään tehtävissä.

On kulunut jo tovi aikaa siitä, kun viimeksi kirjoitin, mutta hermoromahdukset ovat väistyneet. Nykyään on aika tyyntä. Vielä minä muistan tämän sinisen värin ja sen ahdistavuuden. No, koettakaa ymmärtää. Tämä sininen päiväkirja (huomatkaa i feel blue) tuntuu niin kaukaiselta. Tällä hetkellä kirjoitan aikamoisessa kännissä tekstiä - tosin tiedostan asioita hyvin - ja huomenna odottaa aika psykologille, johon ihan realistisista syistä olen ajatellut mennä päissäni. Pitäähän psykogille olla rehellinen.

Voi herranjumala mitä vihoviimisintä kuraa blogit ovat! En koskaan ole jaksanut ottaa niistä selvää sen paremmin. Millaista tasoa blogit noin yleisesti edustavat, kuka niitä kirjoittaa ja miksi? Asia alkaa valjeta minulle pikkuhiljaa.

Oman elämän tuotteistaminen näyttää olevan se kovin juttu. Ja epätoivon levittäminen kaikkialle maailmaan. Muiden ihmisten viihdyttäminen oman elämänsä ongelmilla. Jos se tuo lohtua, niin mikäpä siinä. En valita, sillä voin olla lukemattakin, mutten halua omalta osaltani ylläpitää tällaista ‘blogikulttuuria’.

Minäkin olen vatvonut ongelmieni parissa täällä ja muuallakin, muttei minua ole koskaan kiinnostanut, lukeeko kukaan turinoitani. Onhan kyseessä kuitenkin päiväkirja. Olen antanut lukemiseen mahdollisuuden, koska ehkä maailmassa on joitakin yksinäisyyteensä verhoutuneita ihmispoloja, jotka voivat saada edes jotakin lohtua näistä kuiskauksista.

Monen syömishäiriöillä ratsastavan blogin kohdalla tulee vahvasti sellainen olo, että terapiablogin ylläpitäminen itse asiassa pahentaa tilannetta. Koska kaikki negatiiviset olotilat ovat niin vahvoja ja tukahduttavia, voidaan kaikki positiiviset mielentilat unohtaa. Niinpä negatiivisuuteen vajotaan. On myös pirun tärkeää, että blogi pysyy mielenkiintoisena ja sen vuoksi parantuminen paradoksaalisesti edustaa uhkaa, koska ‘normaali’ ihmisessä ei ole mitään mielenkiintoista. “Blogi on tuonut sisältöä elämääni ja olen voinut tutustua jopa joihinkin ihmisiin” jne. Laumaihmisten loputtomalta tuntuva mielenkiinto on keskitetty täysin epäolennaiseen. Ja jotkut ihmisraukat kaipaavat yksinäisyydessään niin paljon huomiota, että he kuin huomaamattaan ylläpitävät sairauttaan. Huomio lakkaa kun parannutaan ja lisäksi kukaan ei kuuntele kun on terve. Niinpä sitä sitten sairastutaan uudelleen ja taas parannutaan, kunnes sitten joskus koittaa aamu, jolloin ei enää sairastutakaan. Asiahan ei tietenkää ole näin yksinkertainen.

Kävin tupakalla ja pohdiskelin asioita. Eräs villi päätelmä sai minut varsin hyväntuuliseksi: positiiviseen ajatteluun on liitetty niin paljon negatiivisia piirteitä, että yksilö pitää negatiivisuutta positiivisempana vaihtoehtona. Näin koko homma on heittänyt hienolla tavalla muutaman kärrynpyörän. Tämä elämän järjettömyys saa minut hymyilemään kerta kerran jälkeen. Ja ihan pienenä vinkkinä: kannattaa jättää yltiörationaalisuus lähimmälle kaatopaikalle, sillä se kahlitsee. Jää elämä elämättä kun kiinnittää huomionsa kaikkiin järjettömyyksiin.

Kaikki on mennyt uskomattoman mahtavasti jo muutaman kuukauden. Nyt tuli taas tarve tulla puhumaan virtuaaliselle tyhjyydelle ja kertoa asioista ja ennen kaikkea ihmisten piirteistä, joita tavatessaan ei voi olla raivostumatta.

Ensinnäkin: mistä sikiää nämä valtoimenaan riehuvat ihmiset, joilla ei ole harmainta aavistustakaan siitä, mitä elämältään haluavat? Ei tiedä mitä haluaa? Onko se edes mahdollista? Ja mitä vitun paskaa hienotunteisuus on olevinaan? Hienotunteisuus? Yritetäänkö sillä manipuloida itseään? Hoidan tämän asian niin hienotunteisesti kun voin, jotta voin pukea negatiiviset piirteeni kauniimpaan muotoon, sillä en ole niiden kanssa kovinkaan sujut? Jos tykkää olla mulkku, voisi sen tehdä tyylilläkin. Ei se negatiivinen teko muutu yhtään sen paremmaksi, vaikka sille laittaisi juhlamekon päälle. Ei, pikemminkin päin vastoin. Oikein korostuu teon julmuus, kun yrittää kaikin voimin sitä itseltään peittää.

Toiseksi: jos ihminen tekee kuusisataakuusikymmentäkahdeksan hyvää tekoa ja lopuksi yhden huonon, minkä takia huomio kiinnittyy aina negatiiviseen tekoon? Hahaa, positiiviset teot ovat itsestäänselvyyksiä ja tämä negatiivinen kamala poikkeus, jota missään nimessä ei saisi koskaan tapahtua enää uudelleen. Muistakin, että olit varsin huono ihminen sitä tekoa tehdessäsi. Kyllä, muistan, arvon lihaksi manifestoitunut superego. Ja sitten ihan sinullekin tiedoksi, että minulla on omatunto ja lisäksi valtava määrä erilaisia tunteita, joiden kanssa sinä varmasti tulisit hulluksi, joten, superego, ole hyvä ja lopeta projisoiminen ja puhuminen asioista, joita et itsessäsi tiedosta.

Tiedä sitten. Minun tulisi varmaan nukahtaa ja lopettaa ihmisten ymmärtäminen. Edes hetkeksi.

Tämä tässä, päiväkirja, on ollut henkeni turvapaikka useiden vuosien ajan. Se on aloitettu alusta moniin kertoihin ja olen monesti lukenut vanhoja tekstejäni pelko kurkussa valmistautuen häpeään. Ne ovat kirjoitettu nimettömissä mielentiloissa, suurella intensiteetillä ja keskittymisellä.

Nyt käsillä on kuitenkin OIKEA uusi aika, sillä pääsin eroon lääkevastaisuudestani ja suunnattoman suuresta suojamuurista, joka on  ollut auttamisen ja minun välillä. Se kaiketi kuuluu masennuksen luonteeseen.

Tämä asennemuutos on peräisin oppimisen luonteen syvästä oivalluksesta, sillä oppiminen on - myös ja ennen kaikkea - biologista. Luulen, että masennus opitaan pikkuhiljaa. Itsetutkiskelulla voi parantaa itseään tiettyyn rajaan asti. Veikkaisin, että mikäli masennus on kestänyt 2-4 vuotta, tietoinen ajatusratojenvaihto alkaa olla mahdotonta. Sitä voisi verrata veteen, joka kulkee mäen päältä alas tiettyä uraa pitkin. Se vaihtaa uraansa vain silloin, kun teemme siihen kepillä vaihtoehtoisen reitin.

Masennus myös syvenee ja syvenee hiljalleen. Alussa häivähdyksiä onnesta tulee aika usein. Sitten niitä tulee yhä harvemmin ja harvemmin. Lopussa mielihyvä on kadonnut kokonaan ja sitten juodaan viinaa, jotta elämään tulisi edes jotakin kontrastia.

Olen saanut nukutuksi erittäin hyvin: en tiennyt, että ihminen voi nukkua heräämättä yön aikana kertaakaan! Ensimmäinen kerta kymmeneen vuoteen kun pystyn OIKEASTI nukkumaan. Hämmästyttävää. Minä jopa nautin joistakin asioista. Keskittymiskykyni on parantunut. Tai oikeastaan pystyn tietoisesti kohdistamaan sen johonkin. Ennen sen huomio kiinnittyi - halusin tai en - sisäisiin ristiriitoihin, jotka ilmeisesti monien vuosien univajeen takia siirtyivät myös tietoisen minäni käsiteltäviksi.

Uusi alku (vanhoja ei ollutkaan). Piste.

Minä olen vuorenvarma, että ihmisen persoonallisuuteen kuuluu jonkinlainen rakenne, joka ohjaa meitä kohti vastaoinkäymisiä ja kaaosta. Tämä rakenne rakastaa kriisejä ja ahdistuneisuutta. Se pyrkii palauttamaan meidät johonkin aikaisempaan tilaan. Se on este sopeutumisellemme. Se pelkää, että elämä muuttuu liian helpoksi, mitäänsanomattomaksi. Se pyrkii tekemään meistä eläviä. Se vihaa tasapaksuutta ja karttaa tilaa, jossa emme tunne kehoamme. Se haluaa luoda kipua ja tuskaa. Se tekee meistä surkeita mutta samalla voimakkaita. Se rakastaa vapautta ja vihaa pahoinvointiin saakka rajoja ja neuroottisuutta. Se on jotain perustavanlaatuista. Se on kapinallinen, sotaisa voima, joka suojelee meitä alistumiselta.

Miten siitä pääsee eroon?

Mieleeni syöksyy esimerkkitapauksia tusinakaupalla: nautin elämäntilanteestani, mutta - jostain syystä - sen luoma tasapainoisuus on syytä tuhota viimeistä piirtoa myöten. Muutamien viikkojen päästä lojutaan kämpän lattialla lievässä katatonisessa tilassa täydellisen kaaoksen ympäröimänä. Tai vaihtoehtoisesti kierretään ympyrää, paetaan järjettömiä ajatuksia ja hierotaan kylmää lunta käsiin, jotta tuntisi kehonsa edes jotenkin. Siinä sivussa koko elämänhallinnan tunne ja mielihyvä on kaikonnut, kunnes hiljalleen noustaan kohti huippua, suunnatonta energisyyden tilaa, jossa pää tuntuu liian pieneltä omille ajatuksille.

Tämä energinen ahdistus johtaa kaljapullon juurelle. Alkoholi rauhoittaa ja antaa hallintaa. Humalassa sosiaaliset tilanteetkaan eivät tunnu niin ahdistavalta ja tarkkailuntarve vähenee. Elämä hymyilee. Energisyys on läsnä vielä seuraavanakin aamuna - valitettavasti voimakkaampana. Kun viimeisemmätkin energianrippeet on käytetty, voi aloittaa koko homman alusta.

Alan hiljalleen olla raivohullu. En ole nähnyt ihmisiä viikkoon, kiitos syysloman. Alkaa ahistaa. Tekisi mieli nähdä ihmisiä ja rentoutua ryypäten vaan ei. Rahaa ei ole, eikä sen puoleen ihmisiäkään. Koko ajan vituttaa ja ahdistaa. Juominen helpottaisi, mutta minkäs teet. Seuraava kouluviikko on kiva aloittaa migreenillä. Ja kaikki valittaa, kun otan jokaiset minuun kohdistetut moitteet henkilökohtaisesti. Kokeilin tyynyetty. Purin huuleni verille, yritin kysellä ja kuunnella. Lopputulos oli se, ettei minun kanssani pysty keskustelemaan. MITÄ VITTUA? Olin raivohullu tai en, minun kanssani ei kykene kommunikoimaan. No, ei sitten kommunikoida. Niin, juur tollai. Aina sää käännät noi asiat noin. Vielä kerran: mitä vittua? Tässä vaiheessa psykoosi olisi aika kovan luokan vaihtoehto. Vaihtaisi vähän “maisemaa” ja nollaisi tilanteen. Jos tätä kauan jatkuu, voin olla varma, että sellaisen vielä koen.  Ihan kuin olisi vankina. Ehkä me kaikki olemme. Mitä helvettiä. Mitä helvettiä.

Jännää. Aamulla kännykkä soi. Sitä ennen sain rekiteröityä muutaman unessa ajattelemani asian. Pohdiskelin siinä keskittymiskykyni puutetta. Olin äärimmäisen huolestunut ja tulin siihen tulokseen, että päänsärkyni (jännityksestä johtuvaa) on siihen kytköksissä (samoin kuin kahvinjuonti).

Pohdiskelimme noin puoltoista viikkoa aikaa naisvoittoisessa luokassamme miesten ja naisten välisiä kielenkäyttössä havaittavia eroja. Naiset kuulemma käyttävät enemmän korulauseita kun taas miehet liputtavat suorasanaisuuden ja karkeuden puolesta. Aika tiukkaa kahtiajakoa ettenkö sanoisi. Tosin samaan hengenvetoon lauottiin, että erot ovat pikemminkin yksilökohtaistaisia. Ainahan voi spekuloida: jos en olisi luokkamme ainoa poika/mies, olisiko esitelmä/esitelmän vastaanotto ollut erilainen. Todennäköisesti, sillä tunnin alussa jaettiin neljä eri aihetta neljälle eri ryhmälle. Kaikkien muiden esitelmien kohdalla syntyi keskustelua, mutta tämän mies/nainen-esitelmän jälkeen luvassa oli kiusaantunut hiljaisuus ja ahdistavaa hymistelyä.

En muuten ymmärrä koko korusanoja. Mikä niiden pointti on. Esittää rumalta haiskahtava asia parfyymin tuoksuisena. Paskaahan se on silti. Eikö ole parempi esittää kamala asia vieläkin kamalammalla tavalla, eli se olisi silloin Löydä jotain positiivista-tehtävä.

Ja edistääkö korusanat komminikointia. Minulla on muuten paras, ärsyttävä esimerkki koskaan! Tutustuin muinoin naikkoseen, joka ei millään hennonnut sanoa minulle, ettei ole kiinnostunut. Hän ei liioin edes tiennyt, mitä halusi tai mitä oli etsimässsä. Hänen touhujaan katsellessa tuli jotenkin mielisairas olo. Päässä kaikuivat seuraavat lauseet: “tee nyt herranjumala joskus jotain mitä itse haluat. Koeta edes. yhden ainoan kerran. älä välitä siitä, mitä muut ajattelevat. ohjaa itse elämääsi. sinä et ole kesäteatterinäyttelijä näytelmässä, paskan ohjaajan ohjattava.”

Mutta kommunikointi oli täysin turhaa. Hänet oli opetettu kunnioittamaan vanhempiaan, alistumaan heidän tahtoonsa. Tämä oli saanut uskomattomia mittakaavoja. Hän alistui myös minulle, vaikka se oli vähiten toivomani asia. Kenenkään ei kuulu alistua. Alistuminen on aina tulos väkivallasta.

Tupakalle.

Voi pekkasauri sentään! Krapula. Tai mahdanko olla kännissä. Iiiiiihan sama. Tekee mieli pohdiskella, vaan ei ole mitään pohdiskelun aihetta. Miten olisi persereikä? Se on syvä ja siellä on suolia. Ei toimi. Entäpä peeeeenis. No siitähän se lähtee. Lähdetäänkö psykologiasta vai biologista? Jaa, ettei lähdetä kummastakaan. Jos menen runkkaamaan? Käykö se?

(Orgasmin jälkeen)

Olipa paska orgasmi. Jos pitäisi taukoa. Ehkä sen jälkeen runkkaaminen olisi kivempaa. Nykyäänhän se on - kuten kaikki tiedämme - sellainen ahdistusreaktio. Sellainen: nyt ahdistaa. Ainiin, missäs se minun kyrpäni olikaan? Että juo lisää kaljaa? No, sen teen.

Naisten iskeminen olisi huomattavasti helpompaa, jos he eivät olisi niin ärsyttävän ihastuttavia.

Muuan naispuolinen parivaljokko keskusteli jostakin miehestä, joka oli sanonut toiselle parivaljakon naiselle seuraavaa: ” jos neiti X ei anna mulle, mää voin panna sua.”

Kun ilta oli edennyt, mies jatkoi puheitaan: ”Mää panisisin sut tainnoksiin” ja niin edelleen. Nuori, kaunis naikkonen nostalgisoi tilannetta. Painotti tilanteen noloutta. Oikeastihan naikkonen salaa piti tilanteesta. Se seorastaan kutitteli häntä.

Kuuntelin näitä puheita kauempaa. Mieleni teki sanoa: Miehen kommentti ei ollut millään lailla henkilökohtainen. Se liittyi ainoastaan kauniiseen ja hienoja mielikuvia luovaan ulkomuotoosi. Todennäköisesti mies ei ymmärrä tätä, vaan pitää omaa seksuaalisuuttaan rakkautena. Mutta en sanonut tätä, koska nainen olisi kuitenkin ymmärtänyt sen iskemisenä (nainen kyllä on ihastuttava, joten se ei loppuen lopuksi olisi haitannut, jälkiviisaus sanoi). Tästä päästäänkin aiheeseen, josta piti alunperin puhua.

Iskeminen? Mitä vittua ihmiset? Iskeminen tarkoittaa sitä, että sanotaan naiselle roppakaupalla asioita, joita ei tarkoiteta (mukailtu lainaus, joka alkujaan Oscar Wilden kynästä). Jos asioita tarkoittaa, sekin mielletään iskemisenä. Lisäksi koko asetelma on täysin järjetön. Naiset pyörivät näyteikkunoilla ja miehet tiirailevat sopivinta kohdetta etäämmältä. Sitten miehet menevät kohteensa luokse ja aloittavat muitta mutkitta valehtelemisen. Nainen tietää roolinsa ja ainakin aluksi yrittää näyttää siltä, ettei häntä kiinnostaisi. Häntä oikeasti kiinnostaa ja se näkyy kilometrien päähän. Se nyt vaan kuuluu leikin luonteeseen, eikä siinä ole sen enempää järkeä kuin missään muussakaan asiassa.

Eniten kuitenkin vituttaa se, että saadakseni ihastuttavan naisen huomion minun on alistuttava tällaiseen helvetin typerään leikkiin. Missä kaikki kapinoivat naiset, jotka yrittävät iskeä miehiä? Se olisi sitä todellista tasa-arvoa. Jos minun tulee alistua iskemisleikkiin, jätän kaikki naiset väliin. Runkkaan itseni tainnnoksiin haaveillen naisista. Kun teot ovat ristiriidassa oman arvomaailman kanssa, syntyy kriisejä, joten jätän väliin. Ne, jotka siinä näkevät jotain hienoa ja osaavat elää niin, etteivät kysy kysymiksiä, niin ne jatkakoon leikkejään.

Nainen kyllä on niin ihastuttava, että hänen vuoksi voisin hivenen leikkiä. Viime ihastumisesta on sen verran aikaa, että tämä tuntuu todella hämärältä. Ihastuminen vain tekee kaikesta niin äärettömän hankalaa. On todella vaikeaa mennä jutteleemaan ihastuttavalle naikkoselle, kun sydän hakkaa kuutta sataa ja olo liian itsetietoinen. Yritä siinä sitten hermostuspäissäsi virittää keskustelua, kun yhden lauseen muodostuskin on miltei mahdotonta. Kun vihdoin saa avattua suunsaa, sieltä tulee jotain tämän tapaista sontaa: ”Mennäänkö naimisiin?” , ”En pidä telkkarista. Pidätkö sinä? Mennään kuuntelemaan levyjä huoneeseeni!” tai ”Olet kaunis ja ihana. Oi, tiedätkö sen?”

Eläminen on monimutkaista.