Olo on kevyt ja ihana. Ilmeisesti varhaisnuoruuden aivokemiallinen helvetti on ohi? Toisaalta takki on tyhjä. Kuin olisi tullut vuoden Antarktis-reissulta kädessään jääpala, joka on ehtinyt jo sulaa. Toisaalta tämä ajattelematon ja kriisivapaa vyöhyke tuntuu antoisalta. Toki käy luonnon päälle, kun ennen urpojen meiningiksi haukkumani fiilis on yhtäkkiä käsinkosketeltavaa ja samalla hyvin, hyvin huolestuttavaa. Toisaalta: pitääkö aina ajatella niin paljon?

Eikö välillä pitäisi antaa olla ja mennä? Käykö minulle niin kuin niillä teiniäideillä, jotka ennen pitkää tajuavat, että huhhei, nuoruus meni ja näytti keskisormea perässään? Ehkei kuitenkaan, sillä en ole koskaan ymmärtänyt koko “nuorena pitää tehdä asioita” -settiä. Ehkä siksi, että tulevaisuudensuunnitelmani ei mene muottiin “vaimo, kakarat, koira ja armoton laina”. Eikä omalla kohdallani nuoruuden ja aikuisuuden välillä ole mitään. Tai lapsuuden. Kolmen persoonan elämä ei huvita !

ajattelin ottaa kevyemmin. tai jos oikeesti puhutaan, niin olen kadottanut liiallisen vakavuuden johonkin. Hämärää. Mutta tässä ois biisiä.  Oikeitten ajatusten penetraatio kertoo paljon enemmän kuin ykskään sepustus:

http://www.mikseri.net/artists/?id=118171

Joku sanoo joskus viisaan neuvon: älä kirjoita enää masentuneena. se tarkoitti sitä, että kirjoittaminen ylläpitää sitä. MIKSEI KUKAAN KERTONU!?

Ja nyt taas menee hermo. Yleensä en kenelläkään halua soittaa demoamme kovin mieluisasti. Tätä piirrettä tietysti pidettiin pilkkanaan minkä ehdittiin. Tiedän, sieltä yhdeltä näkökulmalta se saattaa näyttää hauskalta, mutta nyt lähinnä vituttaa. Sellainen itseään toteuttava esimerkki. Tiedättekö? No, ette tietenkään tiedä.

Tänään olen leppoisalla tuulella. Niinkin leppoisalle, ettei minun pitäisi kirjoittaa yhtään mitään. Pari kaveria lähti justiinsa tupakalle ja tuli puhetta madonrei’istä. Itselläni oli ilmiselvästi vähän liikaa tietoa niistä, sillä sitä ei oltu ajateltu yleiseksi puheenaiheeksi. Enhän minäkään niistä tiedä mitään. Paitsi muistaakseni luin jostain, että se on hyvin, hyvin pienten hiukkasten kohdalla totta. Ne tuli nyt takaisin, joten nyt tarvii lopettaa.

Joku vitun iso lintu vetää tosta ikkunan ohi koko ajan! Ei herranjumala mulla on kylmä. Piti taas kerran ryypätä. Näinä tylsinä päivinä, joina mikään asia ei tunnu yhtään miltään, toivoo, että olisi edes masentunut. Mutta paskat ja vitut. Kaikki vaan on yhtä pölyä ja usvaa, eikä se edes tunnu miltään. Jopa ahdistusta on ikävä. Ja paniikkikohtauksia.

Eräs kaverikin ilmeisesti on lakannut seurustelemasta. Sen huomaa siitä, että yhtäkkiä kaverit onkin varsin hyviä tyyppejä. Tämä on ohimenevää. Hommaa se tyttökaveri ni voit linnoittautua taas kämppääsi. Vittu, mitä paskaa. Haistakooon vittu. Määhän olen mahtavalla tuulella tänään!

Menee niin paljon hermot, että varmaan ryyppään tänään. Yhellekkään ihmisille on turha puhua, sillä olenhan krapulassa. Jos en olisi, olisin ainakin masentunut. Ja jos on masentunut, on mielenvikainen. Tarkoittaen sitä, että kaikki sanomiset on syytä kuunnella etäämmältä, koska se on Suomen suosituin mielisairaus. Ja jos jollakin on mielisairaus, se tarkoittaa sitä, että empatiani ei yllä tänne asti. Sillä olisihan se hirveää. Olen ilmeisesti aika vitun täynnä. Jos sitä menisi kaljalle.

Voi saatana! Ne on tehny sen: http://www.youtube.com/watch?v=zr-EVLipLqA

Räppiä ja Lauri Tähkää. Nyt vittu oikeesti!

Ja jotta järkitys ei jäisi viimeiseksi, kevät ja kesä tulee ja niin tulee tämäkin. Eiköhän mennä koko porukka tänään baariin!

Istu alas ja ota matka itseesi. Täällä et näe vieraita naamoja, et viime vuonna kesämökilläsi vierailevaa villipetoa, joka ikävästi nappasi talitintin rasvapallon kimpusta. Täällä on kaikki niin kuin pitääkin.

”…”

Hhhmmm… Täällähän on aika hiljaista. Yksinäistä, ettenkö sanoisi. Hei, missä kaikki ovat? Mikä tämä kaiku on? Ette kai, ette kai luule… vanhat veijarit?! Älkää viitsikö.

”…”

No, minä pidän monologin: Jo ammoisina aikoina…

”…”

Eikö vieläkään mitään?

”…”

Ei, ei vieläkään mitään. Se on pakko uskoa. Minä olen yyyyyyyyyyksiiiiiin?!

”…”

Asia selvä, joten voin ottaa päällysvaatteet yltäni, sillä täällähän on aika kuuma. Sinänsä tämä nahkatakki on kyllä aika tyylikäs, mutta otan sen pois… otan sen pois. Tämä T-paita puolestaan on vanhaa perua; muinaisilta ajoilta. Hhhmmmm… en kyllä yritä sillä viestittää muuta kuin libidoni tasoa. Yksinäisyys ei ole kovin hauskaa ja toisaalta seuraelämä todella yksinkertaista.

”…”

Yksinkertaista? Olenko tosissani? Yksinkertaisuus hauskaako? Kai siihen on uskottava. Onhan se kaunistakin. Tai ainakin niin sanotaan. Ja minä uskon kaiken. Ei saatana. Mihin tämä johtaa?

”Hei, täällä vanha ystäväsi Peterboter!”

No, kyllähän minä sen tiesin, että täällä joku kuuntelee!

”Eittämättä, eittämättä. Varsinkin kun olen maratonimatkalla ja tämä päätepisteeni. Mitä vanha Simeon? Juoksin juuri maratonin. Oli kova ja hikinen urakka.”

Uskon sen, Peterboter.. Mikä oli sijoituksesi?

”En tiedä!”

No, sepä hienoa, sepä hienoa. Oliko juomapisteitä kuinka monta?

”Yksi taisi olla.”

No, kyllä niitä sen verran pitääkin, etteivät juoksijat näänny matkalle.

”Lähdenkin tästä nyt kotimatkalle”

Se on puoli kolme. Minne menet?

”Kotiin!”

Kotiin?

”No, kotiin, juurihan sinulle sanoin.”

No niin sanoit. Alahan mennä siitä. Odotan muutenkin parempia tuttuja.

”Selvä.”

Vierähtää muutama tunti ja Simeon on kovin tyytymätön yksinäisyyteensä.

Tämä on hirveää. Haluaisin kyllä vieraita, mutta kukaan ei tule luokseni, paitsi ihmiset, jotka ovat hirveitä. Hirveitä! Oksettavia. He eivät sovi minulle. Kaikki! Ei! Kaikki! Miten minulle onkaan voinut käydä näin huono tuuri? Kaikki ystäväni ovat hirveitä.

”…”

Miten helvetissä muuten niin on käynyt? Eikö se ole vähän kummallista, että juuri minun ystäväni ovat hirveitä ja kaikkien muiden ihmisten ystävät ovat kelpo kavereita? Ei helkatti sentään. Nyt ihmisseuraa. Aaarrrrghhh, mitä tahansa. Chatti, chatti, chatti. Se, se, se. Sinne!

Ja niin Simeon istuutuu koneensa ääreen ja pysähtyy miettimään itselleen nimimerkkiä.

Tämähän on seksichatti, joten minun on keksittävä jotain kaksimielistä. Miten olisi ”Karvaomena”? Ei, tuntuu hölmöltä. En voi olla samaan aikaan sekä makea että karvainen. Paitsi karviainen. Sehän on sekä makea että karvainen. Karviainen, karviainen, karviainen!

Innostuksen puuskissaan Simeon hajottaa muutaman nojatuolin, kunnes malttaa taas istuutua koneensa ääreen.

Noin: ”KARVIAINEN” Isoin kirjaimin.

Tietokoneen ruudulla lukee erilaisia saapumis- ja poistumistekstejä, mutta niiden alla pilkottaa yksi todellinen kysymys: ”Olisko isoa seuraa pääkaupunkilaiselle, parikymppiselle neidolle mieluiten pääkaupunkiseudulta?”

Minähän olen iso. En ole pääkaupunkiseudulta, mutta ainahan voi valehdella. Eihän netissä kukaan tiedä kenestäkään mitään. Tosin tämä on seksichatti, enkä oikeastaan halua seksiä, vaan läheisyyttä. Tämä on toisen asteen itsetyydyttäjille. Minä haluan rakkautta, mutta vihaan kaikkia. Eikö uskovaisten piirissä tavata juuri heitä? Taivas ja helvetti. Demonit kehossa ja sädekehä pään päälle. Joo, vaihdankin kanavaa. Menen uskovaisten chattiin.

Se onnistuukin alta aika yksikön. Hän kirjoittaa sen enempää miettimättä:

”Olen kokenut uskonnollisen herätyksen. Jeesus on pelastanut minut elämältä! Olin ennen syntinen, käytin huumeita vuosia, kunnes aivoni nyrjähtivät ja kuulin jumalan äänen.”

Kauaa Simeon ei uskovaisten chattikanavalla saanut olla. Hänet potkittiin pihalle, koska chattipoliisi piti Simeonin tekstiä loukkaavana. Simeon tunsi itsensä väsyneeksi kaikkeen tekemiseen ja päätti mennä yöpuulle. Näin päättyi Simeonin ensimmäinen monimutkainen päivä.

Tämän kirjoituksen osalta referaatit luetuista kirjoista ja ahdistukseen verhotut tajunnanvirta-avautumiset on takana päin. On aika tarttua konkretiaan.

Sain vihdoin valmiiksi jotain muuta kuin ajatukseni. Lähetin sähköpostia Oriveden kirjoittajalukioon. Otin selvää, olenko sinne liian vanha. Epäilykseni heräsi, kun löysin ryhmäkuvia iloisista opiskelijaveijareista. He näyttivät todella, todella nuorilta, mutta kysyminen on oivaa lääkettä tietämättömyyteen (ja masentuneena arvioi kaikkien iät alakanttiin, koska peilistä paistaa jokin elämään kyllästynyt vanhus). Sähköpostiin tuli pian kannustava vastaus. Ikäni ei muodostu rasitteeksi ja opistolla vilisee muitakin samanikäisiä, joten esteitä hakemuksen täyttämiselle ei ole. Parhautta! Otan itsevarman asenteen ja luotan siihen, että pääsen syksyllä aloittamaan uuden koulun myötä myös uudenkarhean elämäni. Jonkinlainen, positiivinen etappi on hyvä olla olemassa, sillä tiedän, mihin päämäärättömyys johtaa ennen pitkää (tosin kun valkkaa päämäärättömyyden, on pitänyt jo osaksi luovuttaa. Ja luovuttaminen taas vaatii muutaman sisäisen ristiriidan ja masennuksen.). Päämäärä virkistää mielen aamukahvin lailla.

Mieleni tosin laukkaa jo epäoleellisissa asioissa, mutta jätetään ne huomiotta. Keskityn nyt hakemukseen. Lisäksi tänään pitää tehdä seuraavat asiat:

Käydä R-kioskilla ostamassa uusi liittymä ja pummimassa rahaa paikallisesta pummipankista. Sinne taitaa tosin olla joku kuukauden jono, joten rahaa ei näillä näkymin tule kovinkaan pian. Kunhan seuraavan kuun vuokran saisi jotenkin hoidettua ”valmiiksi” niin voisi elellä vailla huolia.

(Annetaan mopon lähteä kunnolla käsistä. Jaaha, se katosikin jo horisonttiin.)

Raha on eräs onnellisuuden edellytys. Tietenkin raha tuo onnea. ”Raha ei tuo onnea” -sanonta on yltiörikkaiden fraasivarastoa. He ovat huomanneet, että minä en olekaan kaikki tämä tavara, jota olen kerännyt ympärilleni. Se on luonut suunnattoman tyhjyyden ja surullisuuden tunteen. Ja perässä seuraa arpominen siitä, ketkä täällä heiluu rahojeni perässä. Rikkauden ansiosta elämä muuttuukin yhtäkkiä monimutkaisemmaksi. Hyvinvointinsa eteen ei tarvitse tehdä töitä. Se on antanut joutilaisuuden ja kaikki nämä ajatukset ja mielentilat, jotka liitelivät ennen ohi. Aikaisemmin oli liian kiireinen kuuntelemaan sisäisiä ääniään. Nyt ne ovat läsnä. Liiankin kanssa. Ei tietenkään heti. Vasta sen jälkeen kun ulkomailla käyminen ja lomamökeillä heiluminen on alkanut maistua puulta. Silloin kun ensimmäisen kerran tuli hetki, jolloin ei tiennyt, mitä tehdä. Silloin kun kaipasi ystävää, mutta sellaista ei ollutkaan missään. Silloin kuin ei voinut paeta itseään ja maailmaa toiminallisuuteen. Silloin rikkaudesta haaveillut lottovoittaja istui kesämökkinsä terassilla keinutuolissa keinuen tajuten samalla jotain niin perustavanlaatuista elämästä, että alkoi itkeä. Tämän oivalluksen voimalla hän ponnahti keinutuolista ylös etusormi pystyssä ja huusi eteensä aukeavalle merinäköalalle: ”Raha ei tuokaan onnea!”

Jos joillekin käy niin ikävästi, että ovat rikkaudestaan surullisia, on aika tehdä tutkimusmatka yhteiskunnan karkeimpien pintojen hahmotteluun. Sinne, missä ei ole rahaa eikä huomispäivää. Ainoastaan tämä hetki ja selviytyminen. Tehkää niin kuin minä tein: tutustukaa tamperelaisten pulsujen arkipäivään ja tehkää se kunnolla. Rahaa ei saa olla, eikä puhelinta. Se alkaa tuntua kaaottiselta ja epävarmalta alta aikayksikön.

Minä siis tein niin. Puolivahingossa. Ajattelin vain, että nyt ei huvita lähteä junalla vielä kotiin, joten tutustunpa näihin ihmisiin. He eivät missään nimessä olleet tyhmiä. He olivat erkaantuneet omista tunteistaan, ja se saikin pelottavia mittasuhteita. Heillä nimittäin oli tunteisiin vetoava pummimistekniikka. Toinen pulsuista veti pienet näytelmät juna-aseman pihalla. Itkua ja valittamista oman elämänsä kurjuudesta. Hän teki kaiken niin vakuuttavasti, että sai kokoon muutaman euron. Tarvittavan määrän pimeän viinapullon hakemiseen, siis. Tästä pummimistekniikasta oli muodostunut heille käsite. Se kuului sanavarastoon samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin sana.

Heidän ajatuksensa olivat mielenkiintoisia ja tuoreita, mutta sain valitettavasti huomata pian, että heille ajatukset eivät olleet maailman hahmottamista ja hyväntahtoista ihmettelyä, vaan sellaista, jota nimenomaan tapaa monilla viinan kanssa jo kauan lätränneillä ihmispoloilla. Se oli manipulointia, hypnotisointia. Ajatukset olivat pelimerkkejä kanssaihmisten mielenterveyden järisyttämiseen ja aivopesuun. Ne olivat välineitä, joilla sai itselleen haluamansa. Siinä hiljalleen alkoi tulla koti-ikävä ja pelko hiipiä kurkkuun, mutta ”vedetään nyt loppuun kun aloitinkin”.

Istuimme puiston penkillä ja toinen pulsuista lähti hakemaan pimeää viinapulloa. Otin putkikassini puiston penkiltä, asetin sen maahan ja sanoin, että otan nokoset. Teeskentelin nukkuvaa ja kuulin kuinka toinen pulsuista tuli viinapullonsa kanssa takaisin. He huomasivat, että nukun ja päättivät jatkaa matkaansa ja jättivät minut nurmikolle makaamaan. Esitin nukkuvaa niin kauan, että he olivat turvallisen matkan päässä. Nousin ylös ja aloin suunnitella kotiinpaluuta.

Sen jälkeen arvostin taas kaikkea, mitä minulla on. Kotia, perhettä, ystäviä ja rakkautta. Tunsin oman kurjuuteni täysin mitättömäksi tämän kaiken rinnalla. Olin vihainen siitä, etten osannut ennen tätä olla onnellinen. ”Kuinka typerä ja suhteellisuudentajuton olen ollutkaan!” Muutama kyynel oli pakko vuodattaa.

En ole pitkään aikaan nähnyt unia väkivallasta tai pornosta. Viime yönä oli aimo annos molempia. Seksiäkin on ollut useasti, mutta se on ollut luonteeltaan romanttisempaa ja intohimoisempaa. Nyt se oli likaista ja oksettavaa.

Olin suihkussa ja harrastin seksiä. Puuttellisen seksielämäni takia toimitus ei kestänyt kahta, kolmea sekuntia kauempaa ja se myös toistettiin kaksi, kolme kertaa, mutta siitä huolimatta kesto ei pidentynyt (huvittavia unia). Kohta selkämme taakse tuli muinainen tuttuni, joka sanoi: ”Sinä voit ulkoistaa seksielämäsi, jos se ei luonnistu. Olen monesti joutunut korvaamaan sinun puuttellisia seksitaitojasi.”

Tämä aikaansai raivokohtauksen, joten hyökkäsin epäröimättä minun säärenpaksuisen käsivarren omaavan muinaistuttuni kimppuun. Lentelin ympäri lattiaa. Veri roiskui ja tajun lähteminen oli pienen hipaisun päässä. Näin nurkassa paksun puunpätkän, joten otin sen käsiini ja aloin tökkiä sillä muinaistuttuani silmään. ”Osaathan sää jotain”. Tämä provokaatio sai raivoni nousemaan toiseen potenssiin ja aloin hakata häntä vimmoissani kuin viimeiset järjenrippeeni menettäneenä. Jossain kohtaa puuntäkästä oli jäljellä enää pieni tikku. Molemmat olivat yltäpäältä veressä, joten sovimme asian ja annoimme olla. Seuraavaksi havahduin lava-auton lavalta. Tuntui siltä, että äsköinen kahakka olisi ollut vain unta, mutta pelkääjän paikalla oleva heitti mustat hanskat, joissa oli valkoisia täpliä, lavan puolelle. Silloin muistin, että juuri nuo hanskat olivat muinaistuttuni kädessä, kun hän riepotteli minua ympäri lattiaa. Keskustelimme jotain muinaistuttuni kanssa, kunnes havahduin sohvaltani hämmennyksen vallassa. Huhhuh, siinä meni miehisyysmyytti pikakelauksena silmien editse.

( (lukemisen edetessä lisään muistiinpanoja)

“Mutta hyvä ystävä, miten voi vastata, jos ensinnäkään ei tiedä, eikä väitäkään tietävänsä, ja toiseksi, jos asiasta jotain ajatteleekin, on saanut varsin merkittävältä henkilöltä kiellon sanoa mitä ajattelee?”